torstai 17. marraskuuta 2016

Rakkaus on pesti hulluuteen

No heh heh, nyt on nokkela otsikko. Meinaan tänään käsittelyyn pääsee tämänhetkinen lempparituoksuni, Emanuel Ungaron L'Amour Fou edp, eli hullu rakkaus. Tai rakkauden hulluus. Tai jotain, ranskantaitoni ei ole kovassa terässä.  Sain tuoksun Nonnulan synttärigoodiebagista, enkä alkuun innostunut, sillä sanottakoon tämä heti kärkeen: pullon ulkokuori ei vastaa sisältöä sitten yhtään. Pullosta tulee mieleen halpa julkkistuoksu, ja sitähän ei tämä tuoksu ole alkuunkaan. Design-tiimillä ei siis ole mennyt ihan sukkaan, ja kuten olen ennenkin sanonut, pullolla on iso merkitys minulle.


Mutta se olkoon ensimmäinen ja viimeinen negatiivinen juttu tässä postauksessa, sillä itse tuoksu sai minut valtaansa ensinuuhkaisulla. Se on makean mausteinen ja syvä. Fragrantican kuvauksen mukaan se on ennen kaikkea hedelmäinen, mutta ihmettelen, sillä meikäläisen ranteesta ovat hedelmät kaukana. Tuoksu aukeaa samantien mausteisena, hieman puuterisena ja runsaana. Haistan siinä pippuria, vaniljaa ja puita. Kenties häivähdyksen marjaisuutta. Mutta hedelmiä? No ei. Ihokemiat ovat hauska juttu. Joidenkin iholla L'Amour Fou nimittäin on hedelmäinen. Olen tyytyväinen, että minun tapauksessani näin ei ole, sillä L'Amour Fou on täydellinen syystuoksu. Se lämmittää kylmällä kelillä kuin ihana kaulahuivi. Se on kuin kuppi kuumaa teetä. Ja samalla vähän ärhäkkä, kuin tumma huulipuna. Samassa tuoksussa yhdistyy mukavuus ja viettelevyys. Aika jännä yhdistelmä. Joku tituleeraisi sitä iltatuoksuksi, mutta koska minä pruukaan käyttää vahvoja tuoksuja jo päivällä, sanon sen olevan loistava päivätuoksu. Tuoksun kesto on huima. Eilen suihkautin sitä ranteeseeni aamulla kello kahdeksalta, ja saatoin haistaa tuoksun vielä illalla yhdeksältä. Aika hyvin edulliselta tuoksulta!


Alkutuoksu: punapippuri, karhunvatukka, päärynä
Sydäntuoksu: nektariini, orvokki, ruusu
Pohjatuoksu: vanilja, kashmirpuu, meripihka (I know, I know, meripihka ei tuoksu oikeasti. But you get the point.)


Kuten sanoin, omalla ihollani esiin nousevat vanilja, pippuri, kashmirpuu, orvokki ja karhunvatukka. Cocktail on kerrassaan herkullinen. Tuoksu on kaikissa nettikaupoissa todella edullinen, mutta tuoksun laatu on paljon enemmän. Voi kunpa pullo olisi samaa kaliiberia. Mutta hyvä se on näinkin. Ei koiraa karvoihin katsominen. Ei tuomita kirjaa kansien perusteella.

L'Amour Fou on huumaava, hullaannuttava tuoksu. Sydänsilmä-emoji perään.

Tuote saatu


perjantai 28. lokakuuta 2016

Sweater Weather Tag

Jonna-murunen haastoi minut Sweater watheri tagilla. Ihanaa, pääsen jutustelemaan syksystä. Rakastan syksyä.


Mikä on lempituoksukynttiläsi?  Polttelen vähän mitä sattuu, mutta juuri nyt ihastuttavat omena-kanelikynttilät, jotka ostin niinkin rahvaanomaisesta paikasta kuin Lidl. Ne tuoksuvat tosi herkulta, ja riittävän voimakkaasti. Hintakin oli naurettava. Suosittelen.

Kahvi, tee vai kaakao? Saako valita kaikki kolme? Kaakaota juon aika harvoin, mutta kuuma kaakao kylmällä kelillä on ihanaa. Kahvia on pakko saada aamulla, ja teetä pitkin päivää.

Muutatko meikkirutiinejasi vuodenajan vaihtuessa? Muutan. Kelien kylmetessä otan käyttöön tummemmat sävyt. Varsinkin huulipunarutiinit muuttuvat. Myös vahvat rajaukset alkavat tuntua luontevammilta. Erilaiset ruskean sävyt, viininpunainen, tummat punat, sumusilmät, vahvat kulmat...

Mikä on lempijouluruokasi? Teen tosi hyvää lanttulaatikkoa, joten vastaan sen! Myös kaikki kalat maistuvat hyvin. Meillä joulupöydässä on lanttulaatikkoa, kinkkua, juustoja ja kaloja. Tykkään niistä kaikista. Mikään ei rentouta niin kuin jouluruoan valmistaminen, varsinkin lasimestarin sillin tekeminen, koska pääsee pilkkomaan kokonaista silliä. Jouluruoka on hyvää! Rosollia en tosin siedä. Enkä imellettyä perunalaatikkoa, vaikka kuulemma teen ihan hyvää. (Pakko oli vähän kehua itseään, mutta olen tosi ylpeä siitä, että osaan tehdä jouluruokia!) Suklaa, piparkakut, tortut ja muut menevät ääntä kohti mielellään. Jouluisin syön varmaan enemmän kuin koko vuoden aikana muuten. Joulu.<3


Hatut vai kaulahuivit? Sekä että! Hatut JA kaulahuivit eivät aina mahdu samaan asuun, varsinkaan silloin kun kaulahuivi on mallia jättimäinen. Huiveja käytän ehdottomasti enemmän. Niihin on ihana kääriytyä turvaan.

Mikä on eniten käytetty villapaitasi? Hahaa, nyt tuli paha. Minulla on useampi superkiva villis, mutta valitsen niistä neljä. Norjalainen villapaita, H&M:n miestenosastolta ostettu yllättävän laadukas viininpunainen villis, villainen kukkakirjottu takki ja H&M:n harmaa neuletakki, joka on ihanan monikäyttöinen. Se ei ole villaa, mutta varmaan saan luvan mainita sen. Rakastan villapaitoja.

Paras syksyinen kynsilakka? Hmm, äh, onko pakko nimetä joku? Tykkään tummista sävyistä. Eniten viime- ja tänäsyksynä kynsilläni on viihtynyt Lumenen 2015 syyskokoelman viininpunainen 170 Vintage Wine ja luumuinen 189 Samettiyö . Myös Lumenen muutaman vuoden takainen hiekkalakka 44 Jäljet hiekassa on tosi jees. Niin ja Gina Tricot'n musta hohteleva 89 Punk rokkaa. No olihan noita, turhaan kiukuttelin.

Syksyn lempihajuvetesi? Tänä syksynä Emanuel Ungaron L'Amour Fou, Calvin Kleinin Euphoria, Armanin Si sekä Guerlainin Habit Rouge. Mieleni tekisi kovasti Kenzon Junglea, jota en ole koskaan haistanut ja jota ei enää tahdo löytää mistään. Ehkä vielä bongaan sen jostain.


Tummat huulet vai kunnon kissarajaukset? Tummat huulet. Tai no, riippuu ihan päivästä. Mutta tummat huulet ovat ns. signature look.

Futispelit vai lehtikasaan hyppiminen? En tiennytkään että futis on syksyn juttu? Futista on hauska pelata, varsinkin jos sääntöjä saa rikkoa ja väkivaltaa käyttää. Kuulemma allekirjoittaneen kanssa ei ole kovin hauskaa pelata, koska täytyy pelätä. No sori siit. Vastaan silti lehtikasoihin hyppimisen, koska se on niin nostalgista. Ja sieltä voi löytää siilin!

Pillifarkut vai leggingsit? Pillifarkut. En käytä legginsejä enää juurikaan, paitsi kotona ja lenkillä.

Nilkkurit vai UGGit? Nilkkurit. Ehdottomasti. Eniten käytän maihareita.


Paras tv-ohjelma tänä syksynä? Jaa. Gilmoren tytöt! Mitään uutta en osaa nimetä. Isä Brown ja hänen laumansa on ihan mainio.

Biisi, joka saa sut uppoutumaan syysfiiliksiin? Amelié-elokuvan soundtrack. Se sopii haaveiluun ja pimeisiin iltoihin. Myös Ensemble Gilles Binchois'n Perotin-levy sopii syksyyn. Minä ja Ville Ahosen Syksy, U2:n October ja Tom Waitsin November ovat kaikki toimivia biisejä.

Millainen syyssää tämänhetkisessä asuinpaikassasi vallitsee? Harmaa, sateinen, lokakuinen.

Mikä on parasta syksyssä? Kynttilät, pimeys, tee, kauniit ruskan sävyt, huivit, tummat huulipunat, lämpimät vaatteet, ensimmäisen kuurayöt... Rakastan syksyä, se on talven ohella lempivuodenaikani. Syksyllä on lupa olla vampyyri.


Haastan kaikki mukaan! 

maanantai 17. lokakuuta 2016

Bi

No niin, kun otsikko veti sinut puoleensa, hyvä lukija, voin heti tuottaa sinulle pettymyksen. Tänään ei puhuta seksuaalisesta suuntautumisestani (psych!) vaan siitä toisesta bi:stä. Luvassa on siis vähän syvällisempää avautumista, kestäkää mua!


Olen aina ollut suurten tunteiden ja ääripäiden ihminen. En muista koskaan kokeneeni sellaista tasaista olemisen muotoa, jossa kaikki on ihan "vaan" ok. Se on joko-tai: olen maailman onnellisin tai onnettomin. Eipä siinä, koska olen luova ihminen, on tämä ollut ihan hyväksyttävää ja jotenkin normaalia. Koen, että osa luovuuteni lähteestä onkin kykyni tuntea voimakkaasti.

Vuosi 2013 oli minulle erityinen vedenjakaja. Silloin aloin tajuta, että ehkä tämä ei olekaan ihan normaalia. Vauhti kiihtyi (ei sillä tavalla kuin Matin ja Tepon biisissä, fyi.) aika tolkuttomasti. Olin koko ajan menossa. Innostuin kaikesta. Kaikki oli niin ihanaa ja hauskaa. Joko ahmin ruokaa tai olin useita päiviä syömättä juurikaan. Valvoin pitkään. Juhlin useana iltana viikossa. Olin normaaliakin äänekkäämpi. Hauskaa seuraa. Niin onnellinen. Vähän hallitsematon. Arvaamaton. Sain päähänpistoja, joita häpesin myöhemmin. Käytin rahaa enemmän kuin olisi pitänyt. Koin olevani maailman huipulla ja voittamaton. Grandiositeetin tunnetta lisäsivät kaikki ne kehut joita sain lahjakkuudestani ja pystyvyydestäni. Olin Supernainen.

Joulukuussa tuli stoppi. Muistan istuneeni luennolla, ja ihmetelleeni, kuinka sykkeeni oli todella korkea. Hikoilin. Valot välkkyivät. En pystynyt keskittymään. Päätä särki. Koin olevani jotenkin irralla kehostani. Jaksoin kuitenkin touhuta ja tehdä. Ajattelin olevani vain hiukan väsynyt ja kaipaavani lomaa. Joulusta eteenpäin muistini on vähän katkonainen. Itseasiassa, en muista tuosta syksystäkään paljoa.


Vuosi 2014 alkoi. Palasin kouluun ehkä viikoksi. Mielialani laski nopeasti. Alkoi ahdistaa. Sain paniikkikohtauksia. Aloin kuulla ääniä. En enää käynyt koulussa kuin satunnaisesti. Hoidin kyllä velvollisuuteni, mutten muista sainko mitään lopulta aikaan. Minua väsytti aivan tavattomasti. En kuitenkaan saanut unta. Aloin pelätä kaikkea. Itkin paljon ja hallitsemattomasti. Onneksi eräs ystäväni kiinnitti tähän huomiota ja käski minun hakea apua. Aika nopeasti hakeuduinkin hoitoon, ja aloin sitä saada. Minulle määrättiin vahvoja lääkkeitä, jotka auttoivat minua nukkumaan. Nukuinkin paljon. Sain diagnoosiksi vakavan masennuksen. Tästä olenkin aiemmin kirjoittanut vähän enemmän.

Muistan, että jo ihan ensimmäisillä psykologikäyntikerroilla otettiin esille kaksisuuntainen mielialahäiriö eli bipolaarisuus. Mielikuvani taudista ei ole järin ruusuinen: enoni sairasti maanisdepressiivisyyttä. Hänen tarinansa ei päättynyt hyvin. Pelkäsin kuollakseni. Entä jos en selviä tästä? Mitä kaikki ajattelevat? Voinko koskaan enää elää normaalisti? Epäily sairaudesta matkusti mukanani puolitoista vuotta. Aloin käydä bipolaarisuuteen erikoistuvalla klinikalla Auroran sairaalassa. Vanhempiani haastateltiin. Koko elämäni käytiin läpi. Ja kuinka ollakkaan, ei syksy 2013 ollut ainoa laatuaan. Olen ollut masentunut ennenkin. Hypervilkas monesti. Diagnoosi vahvistui: minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sentään ns. kakkostyyppiä, mikä tarkoittaa, että maniajaksot eivät ole yhtä kiihkeitä. Puhutaan hypomaniasta. Usein sairauteen liittyy myös sekamuotoisia jaksoja, jolloin on sekä masennus- että maniaoireita. Niitäkin olen käynyt läpi. Uskon, että elän sellaista paraikaa.


Oli tavallaan huojentavaa saada diagnoosi. Ja jopa huvittavaa, sillä kaksisuuntainen mielialahäiriö on tyypillisesti taiteilijoiden tauti. Hyvinä hetkinä naureskelen asialle lämpimän hellästi. Äärimmäiset mielialat ovat usein todella luovia ja hedelmällisiä. "Sairastavia" julkkiksiakin on vino pino: Stephen Fry, jonka dokumentti aiheesta sai minut itkemään. Vincent Van Gogh, Mel Gibson, Britney Spears, Gustav Mahler, Marilyn Monroe, suosikkimaalarini Edvard Munch, Frank Sinatra, Nina Simone, Virginia Woolf, Robin Williams... Osan kertomuksen päätös on varmasti tuttu. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on raskas sairaus. Se sumentaa usein kaiken järjen ja ajaa niin valtavaan epätoivoon, ettei enää löydy ratkaisuja.

Minua on alkanut ärsyttää sanan maanis-depressiivinen yliviljely. Se on ikäänkuin jokin huvittava luonteenpiirre, jolla selitetään vaikka hormonaalisia mielentilan vaihteluita. Bipolaariset leimataan hulluiksi, ailahtelevaisiksi ja epäluotettaviksi. "No se on sellainen maanis-depressiivinen säätäjä." "Manic pixie dream girl." "Siitä ei voi koskaan tietää." "Ja mielialalotto käynnistyy." Samalla tehdään ihan oikeasta, vakavasta sairaudesta vitsi. Koska onhan se mania melkoinen läppä, eikö vaan! On hullun hupaisaa, kun ei voi hallita itseään tai kehoaan. Hassua, kun ei osaa lopettaa. Heh heh, nyt se on vaaraksi itselleen ja jopa muille. Röhönauran, se ei hallitse rahankäyttöään tai alkoholinkulutustaan yhtään. Hähähää, sillä on koko ajan korkea syke ja ahdistunut olo. Masennuksesta en edes puhu, niin paljon olen alentuvaa puhetta siitä kuullut niin mediassa kuin ihan livenäkin. Kauheinta oli kuulla ihan psykologilta, että kannattaisi vaan liikkua ja syödä vitamiineja. Olen sanonut sen ennenkin ja sanon nyt: masennus on ihan kliininen sairaus. Jos olet eri mieltä, olet väärässä ja voit pitää suusi kiinni, kiitos. En kaipaa yhtäkään nasevaa mielipidettä sairaudestani enää. Tämä on muutenkin ihan riittävän raskasta.


Sairaus on aika raskas taakka. On vaikeaa kertoa siitä avoimesti, sillä leimat inhottavat. Olen ihan tavallinen ihminen, minulla vaan sattuu olemaan tämä diagnoosi. Onneksi olen vakuuttunut siitä, että voin elää täyttä elämää, eikä tämän sairauden tarvitse määrittää minua. Olen ensisijaisesti Fanni, en bipolaarinen. Sairaus kuitenkin selittää minulle osittain, miksi olen mitä olen. Se on osa minua, tulee aina olemaan. Käyn sen kanssa vuoropuhelua. Joudun varmasti syömään lääkkeitä loppuikäni. Alan olla sinut asian kanssa. Jos ne vain auttavat minua pysymään pinnalla, pystyn kestämään ne. Minulle on valjennut, että ehkä minua ei ole edes kutsuttu elämään normaalia elämää. Tämä sairaus ei voita minua, minä voitan sen. Olen saanut ja tulen saamaan tukea ja apua selviytymisessä. Minun täytyy vain avata suuni. Se on kaikkein vaikeinta. Mutta se on sen arvoista. Aina.

(Jos haluat oikeasti oppia lisää sairaudesta, suosittelen klikkaamaan tämän sivun
auki: http://www.bipoinfo.fi/ Sieltä löytyy paljon asiallista infoa asiasta. Opi uutta, niin alat ehkä ymmärtää enemmän. Tieto auttaa ennakkoluulojen ja uskomusten torjunnassa.)

Ps. Kuvat otettu viime viikkoina. Näkö on kirkastunut ja hymy palannut huulille. Se on sentään jotain se!

Pps. Kiva, jos jaksoit lukea tänne saakka! Mietin pitkään, uskallanko painaa Julkaise-nappulaa. Toivon, että tein oikean ratkaisun.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Syksyn sävyissä

Mordor! Jaan nopsaan päivän nassun. Pysyttelin luonnonsävyissä, ja meikistä tuli melko syksyinen. Luomillä käytin L'Orealin Palette Nude -palettia ja huulilla Inglotin huulipunakynää, jonka sävynumero on kulunut pois. Lisäsin päälle philosophyn Vanilla Birthday cake -huulikiiltoa, ja siitä on kuulkaas hetki kun olen viimeksi huulikiiltoa käyttänyt. Se lisäsi kuitenkin lookiin sitä jotain, joten ehkä annan huulikiillolle uuden mahdollisuuden. Kynsillä on upouutta Picture Polishin kynsilakkaa, sävyssä Tiffany.







Semmonen naama. Ihanaa, kun on syksy! 

maanantai 10. lokakuuta 2016

Lempparikoruni

Olen pyryharakka. Rakastan koruja. Haalin kauniita koruja sieltä täältä, niin kaupoista kuin kirppareiltakin. Ketjuliikkeistä suosikkini on Indiska, josta löydän oikeastaan aina jotain kivaa. Eniten miellyn hopeaan, vaikka olenkin lämminsävyinen. Kulta tuntuu vieraalta. Parhaisiin koruihin liittyy jokin tunneside, ja ne ovat ikään kuin talismaaneja, jotka saavat olon kotoisaksi ja turvalliseksi. Olen saanut paljon kauniita korvakoruja tädiltäni, ja miellyn erityisesti maailmalta tuleviin etnisiin koruihin. Jos minulla olisi varaa, ostaisin enemmän aitoja koruja, erityisesti Kalevala Korun muinaismallit ovat mieleeni.


Säilytän koruja vähän siellä täällä. Koska ne ovat niin kauniita, jätän ne mielelläni näkyviin. Osa on piilossa rasioissa, koska niitä en juuri käytä, kuten pääsiäispupukorvikset. Koska hei, kai nyt sellaiset pitää jokaisella kuitenkin olla... Ostin vastikään uuden korvakorutelineen Tigeristä. Pidän sen selkeydestä. Olen rei'ittänyt korvani vasta 20-vuotiaana, kuudessa vuodessa ehtii tulla hoarderiksi. 


Sormuksia, rannekoruja ja osaa korvakoruista säilytän Mariskooleissa. Kaikki korvikset kun eivät pysy telineessä.


Kaulakorut pistin pariin Tigeristä ostamaani naulakkoon. Pakko myöntää: liimasin ne kiinni seinään ekstravahvalla pikaliimalla. Vuokranantaja kiittää eräänä päivänä. Kuten huomata saattaa, on koruja kertynyt ihan kiitettävä määrä.


Oulrait, aloitetaan näistä korvakoruista. Metalliset kehäkorvikset sain eräältä seurakuntalaiselta. En muista kuollaksenikaan, mistä ne ovat. Mutta ne killuvat korvissani varmaan joka toinen päivä. Hopeiset ihmisfiguurikorvikset ovat tädiltäni, joka on ne 80-luvulla hankkinut. Ilmeisesti ne ovat intiaanivalmisteiset, muttemme ole osanneet niitä mihinkään heimoon paikantaa. Erikoiset ne ovat, ja tunneside on luonnollisesti iso. 


Turkoosi on onyxin ohella suosikkikiveni. Rannekorun entinen kämppikseni toi minulle Meksikosta. Käytän sitä aivan liian harvoin, mutta halusin sen sisällyttää, koska se on upea. Alemmat korvakorut ovat taas tädiltäni, todennäköisesti ne ovat navajointiaanien valmistamat. Reunimmaiset ovat kirppikseltä, todennäköisesti jotain turistikrääsää, sillä kivet eivät ole aidot vaan muovia. 


Vasemmanpuoleinen kaulakoru on ostettu kirppikseltä Tanskasta, keskimmäinen Suomesta ja puinen on koulukaverini isotädin vanha. En tiedä, missä korut on valmistettu, mutta keskimmäinen on uskoakseni suomalainen. 


Rakastan sormuksia. Niitäkin on jo melkoinen läjä, mutta tässä useimmin käyttämäni. Tiikerinsilmäsormus on ostettu Intiasta. Myyjä väitti sen olevan hopeaa, mutta sahasi minua silmään ihan huolella. No jaa, se on silti kaunis ja kivi on sentään aito. Onyxisormus on ostettu markkinoilta, se on jenkkiläisen naispuolisen hopeasepän valmistama. Sulkasormus ja oikeanpuoleinen ovat ihan vaan Indiskasta, kumpikin on hopeoitu. Sulkasormuksen olin antanut mummulleni, joten perin itse ostamani sormuksen takaisin. Hassua. 


Iso hopeinen laattakoru on tätini äidilleni tuoma. En ole varma mistä, mutta varmaa on se, että varastin korun kun sen löysin kotoa. Sori äiti. Keskimmäinen on Lindexiltä, ja sen Kalevala Korumaisuus hämää useimpia. Sitä luullaankin usein aidoksi. Juu ei, maksoin siitä muistaakseni kaksi euroa. Hyvin se on kestänyt aikaa, ketjuliikkeiden korut kun usein kulahtavat heti. Kolmas koru on kokoelmani uusin, äiti osti sen minulle Visbyn keskiaikamarkkinoilta. Vissiin se on vanha ruotsalainen. Siinä on jälleen kerran Kalevala Korumaisuutta, mikä saikin minut siihen ihastumaan.


Mustat korvikset ovat tylsästi H&M:ltä. Keskimmäiset ovat viikinkireplikat, aitoa hopeaa toki. Isot renkaat ovat tätini vanhat, muistan ne lapsuudestani. En ole ihan varma, ovatko ne aitoa hopeaa. Uskoisin niin. 


Avaimet ovat aitoja, olen vain laittanut ne ketjuihin. Kullanvärinen kuuluu johonkin isovanhempieni lipastoon, toinen on taas entisestä asunnostani pihistetty. (Älkää huoliko, asunto joutui peruskorjaukseen, joten anastin avaimen roskalavalta!)


Sitten päästäänkin Kalevala Korujen ääreen. Kuten huomaatte, ei minulla niitä juurikaan ole, mutta uskon kokoelman kasvavan tulevaisuudessa. Pronssinen kaulakoru on äitini vanha, jälleen varastettu. Korvakorut ovat tädiltäni, eikä niitä enää valmisteta. Löysin Kansallismuseosta alkuperäiset, se oli hauskaa. Rannekoru on lauluyhtyeeltäni Myytiltä lahjaksi saatu. Se on minulla aina ranteessa. Tunnearvo on mittaamaton. Olen haaveillut Lintusesta vuosia. 


Aurinkolintu-korut ovat Mikko Kuustosen suunnittelemia. Rakastuin niihin aikoinaan, kun ne tulivat markkinoille. Haaveilin niistä pitkään, enkä voinutkaan uskoa tuuriani, kun löysin sormuksen Rauman Sokokselta kymmenellä eurolla. Ja nämähän ovat aitoa hopeaa. Kaulakorun ostin myöhemmin Huuto.netistä, halvalla senkin. Nyt metsästän sarjan korvakoruja. Kaulakoru on minulla aina kaulassa. Että kiitos Kuustoselle. 

Huh, kauhea vuodatus takana! Kiva, jos jaksoit lukea loppuun. Mikä on sinun suhteesi koruihin? 


perjantai 7. lokakuuta 2016

Ei-niin-suositut mielipiteeni

Elisa sen aloitti, ja Jonna haastoi. Tänään listaan mielipiteitä, jotka saattavat olla trendien vastaisia. Minulla on yleensä sellainen live and let die -asenne olemiseen, enkä halua dumata ketään. Makuja on monia, sanoi musti kun muniaan nuoli. Itse varmasti teen jotain, mikä ärsyttää jotakuta. Otetaan nämä huumorilla, eiks jee? Riittikö tämä disclaimer?

Pötkyläkulmakarvat. Pidän suunnattomasti runsaista kulmista, ja aluksi olinkin innoissani, että kulmakarvat palasivat muotiin. Kerrankin olin edelläkävijä. Mutta rajansa kaikella! Tyypit, joilla ei luonnostaan ole megakulmia vetelevät reippaasti rajojen yli, ja lopputulos on surkuhupaisa. Ei kulmakarvojen kuulu näyttää kulmikkailta ja feikeiltä. Parhaimpia näkyjä ovat sellaiset Disneymäiset pahiskulmakarvat. Kai siihen sokeutuu, ymmärrän senkin. Joku roti silti!


Siittiökulmakarvat. Tiedättehän, sellaiset alkupäästä paksut ja loppupäästä seitinohuet. Mieluummin kunnolla ohuet kuin spermat.


Liiallinen contouring ja strobing. Tästä olen avautunut ennenkin, joten ei siitä sen enempää. Luonnotonta, karua, too much.


Mustavalkoharmaa silmämeikki. Suomalainen nainen (varsinkin sellainen vähän vanhempi!) rakastaa karuja sävyjä. Mustavalkoharmaa ja mattainen silmämeikki ei minun mielestäni pue ketään vaaleaihoista. Kontrasti on liian karu. Mieluummin pehmeitä häivytyksiä ja sävyjä. Ja siis joo, musta luomiväri voi olla magea, mutta ei silloin kun se on vaan lätkäisty luomille ilman häivytyksiä ja yhdistetty valkoiseen luomiväriin. Ylipäätään en tajua valkoista silmämeikkiä.


Liian nudet huulet. Kun ei niin ei. Onneksi peitepuikkohuulet eivät enää ole olleet muotia hetkeen. Silti niitä voi bongailla katukuvasta tuon tuosta. Myöskään nyt niin trendikkäät nudehuulet eivät ihan iske. Olen yrittänyt, mutta lopputulos on aina kamala. Ne tekevät naamasta jotenkin valjun. Mieluummin vähän tummempi nude kuin vaalea.


Mustat hiukset. Jälleen kerran rajut kontrastit kauhistuttavat. Musta tukka ei sovi vaalealle suomalaiselle yleensä koskaan. Varsinkin kun vaalea tukka alkaa kasvaa ja juurikasvu pilkottaa. Näyttää kaljuuntuvalta ja jotenkin halvalta. En ole koskaan ymmärtänyt suomalaisten naisten hinkua värjätä tukkaa mustaksi. Varsinkin tuntuu, että kulttuuripiireissä suositaan vahvat lasit ja vahvan värinen tukka -stailia. Kauheimpia yhdistelmiä ovat musta tukka ja shokkiväriset raidat.


Liiat tatuoinnit. Ja oikeastaan, rumat tatuoinnit. Tatskat voivat olla tosi cool, mutta kokovartalomuste ei minuun iske.


Victoria´s Secret. En ole missään vaiheessa tajunnut hypeä. Ihan kivan tuoksuisia tuotteita, mutta eivät hintansa arvoisia. Ja niin makeita! Harvoin kavahdan tuoksuosastolla mitään, mutta Victoria's Secretin myymälä Forumissa sai minut voimaan pahoin välittömästi. Omistan yhden merkin suihkugeelin, ja tuoksuuhan se hyvältä. Mutta hype? Ei ummarra. Teinien makeat tuoksupilvet yleensäkin saavat pääni särkemään. Ja minä sentään rakastan tuoksupilviä.


Tämän takia minut lahdataan aamunkoitteessa: en vaan enää jaksaisi noita shokkivärjättyjä hiuksia. ANTEEKSI. Ne ovat mageat noin vartin, sen jälkeen ne haalistuvat ja muuttuvat enemmänkin oksennuksen värisiksi. Aluksi diggailin supervärikkäitä kuontaloita ja haaveilin itsekin sellaisesta, mutta nyt tuntuu, että trendi voisi alkaa mennä ohi. Luonnolliset sävyt vaan ovat imartelevimpia. Ehkä asiaan vaikuttaa oma hiusmuutosmatkani kohti omaa väriä.


Huh, ajattelin ensin, ettei minulla ole mitään sanottavaa aiheesta, mutta aika paljonhan sain negisteltyä. Seuraavaksi jotain positiivista, lupaan sen!

Onko sinulla epäsuosittuja mielipiteitä?

tiistai 20. syyskuuta 2016

Vähän äkäseen ulos ovesta!

Joinakin aamuina ei ole liikaa aikaa meikkaamiseen, varsinkaan nyt opiskelujen alettua. Meininki on enemmänkin "ruokaavessaanhampaatäämitämäpuenpäälleäkkiänaamaanjotainainiintukkakinÄH", eli kauheella höökillä pitää suorittaa rutiinit läpi. Yleensä herään ajoissa, mutta silloinkin käytän mieluummin aikani kahvin siemailuun ja fiilistelyyn, ja tajuan 20 minuuttia ennen lähtöä, että ai niin juu, vissiin pitäisi laittaa itsensä kuosiin. Joinakin päivinä skippaan meikkaamisen kokonaan, mutta 95% ajasta haluan kammata naaman edes johonkin kuntoon. On mukavampi olla kun on vähän siistiytynyt. (Enkä tässä nyt dumaile heitä jotka päättävät olla meikkaamatta. Ihan sama mitä teet tai et tee, more power to you!)



1. Meikkipohja

Yllä oleva kuva paljastaa karun totuuden, naamalle todellakin pitää tehdä jotain. Hyvinä päivinä en tarvitse kuin vähän peitevoidetta sinne tänne ja päälle puuteria ja poskipunaa. Normipäivinä iho vaatii vähän enemmän.  En perusta paksuista maskeista, joten levitän iholle ohuelti jotain kevyttä meikkivoidetta, peitän silmänaluset, puuteroin ja tupsuttelen poskipunaa. Olen huomannut, että poskipuna tekee nassulle todella paljon. Nuorempana en tajunnut poskipunaa yhtään, mutta niin vaan se naama valjuuntuu.

2. Kulmakarvat

You know me, guys. Tätä vaihetta en ohita IKINÄ. Nopeina aamuina harjaan kulmiin värillistä geeliä.

3. Silmämeikki

Silmät sen sijaan skippaan. Pohjustan luomet ja levitän niille mattaista beigeä luomiväriä. Jos aikaa jää, vetelen ripsiin pari kerrosta maskaraa.


4. Huulet

Huulipunaa on oltava! Yleensä punaisen eri sävyt freesaavat ilmettä eniten, mutta sävy voi olla melkein mitä vain. Jos haluan päästä erityisen vähällä päivän mittaan, valitsen jotain nudea. Kesällä ja alkysyksystä olen mieltynyt Bohon huulipunaan sävyssä 103 Groseille. (Tarkempaa juttua tulossa myöhemmin.) Huulipunan levitän vasta, kun olen päättänyt mitä puen ylleni. Huulipuna on sikses jees, koska kun sitä on huulilla, näyttää nopeakin sinne päin -meikki mietityltä. Huulipunaleidit ovat siis oikeasti vaan laiskoja! Huulipunan voi levittää myös sporassa, jos äkkilähtö yllättää.




Tähän kaikkeen menee alle 10 minuuttia, uskokaa minua! Eikun ulos ovesta. Tukkahan saa roikkua miten sattuu, yleensä se onkin sotkunutturalla. Odotan, että tukka kasvaa jotta saan taas pikkumyyn, tuon arkiaamujeni pelastajan.

Naamalla näkyvät tuotteet kuvassa:



Miltäs teikämannen arkimeikki näyttää?